Samaa tarkoittava suhdelaskenta kykenee käsittelemään sekä tunnettuja että aiemmin laskemattomia ilmiöitä, kun ne hahmotetaan toisiinsa kytkeytyvinä arvosuhteina. Näin ilmiö piirtyy esiin sarjana, joka muistuttaa eksponentiaalista käyrää: jokainen uusi askel sisältää edellisen, ja suhde jatkuu eteenpäin ja taaksepäin ilman valmista kaavaa.

Suhdelaskennan perusta on valon ja varjon vuoropuhelussa — samassa ilmiössä, jonka Platon aikanaan kiteytti luolavertauksessaan. Varjo ei ole pelkkä puutteellinen heijastus, vaan se voi paljastaa sellaista, mikä kirkkaassa valossa jää näkymättömiin. Vanha sanonta “minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” kuvaa tätä täsmällisesti: varjo kantaa mukanaan tietoa, joka palaa näkyviin, kun sitä osaa tulkita.

Valokuvauksen analogia syventää ajatusta. Mustavalkonegatiivissa valo ja varjo vaihtavat paikkaa: vaalea muuttuu tummaksi ja tumma vaaleaksi. Ensimmäinen vedos ei välttämättä paljasta kaikkia yksityiskohtia, mutta lisäämällä valotusta seuraava kuva tuo esiin sen, mikä aiemmin jäi piiloon. Näin myös suhdelaskennassa: arvojen suhteet paljastavat rakenteita, joita yksittäinen mittaus ei vielä näytä.

Suhdelaskenta ei siis ole mielikuva, vaan järjestelmällinen tapa nähdä ilmiöiden “negatiivi” — se puoli, joka ei näy suoraan, mutta joka voidaan tuoda esiin oikealla valotuksella, eli arvojen suhteita avaamalla.