Vanhojen rakennusten ikkunalasit ovat usein alareunastaan paksumpia kuin yläreunastaan. Aikaisemmin ilmiötä selitettiin sillä, että lasi olisi nestemäinen aine, joka vuosisatojen aikana hitaasti valuisi alaspäin, jolloin lasin alareuna paksuuntuisi.
Nykykäsityksen mukaan lasi ei kuitenkaan valu tarkastelujaksolla, joka vastaa ikkunoissa käytettyjen lasien ikää. Selitys löytyy valmistustekniikasta: varhainen tasolasi oli paksuudeltaan epätasaista, jolloin leikatun ikkunalasin paksumpi reuna sijoitettiin tarkoituksella alareunaan, jotta kokonaisuus näyttäisi visuaalisesti tasapainoisemmalta ja vakaammalta.

Vanhoissa rakennuksissa oli luontevaa sijoittaa lasin paksumpi kohta ruudun alareunaan. Koska lasi oli kallista materiaalia, tavallisen kansan ikkunoihin päätyi usein laadultaan epätasaisempaa lasia. Tämän vuoksi paksumpi alue saattoi joissakin tapauksissa sijoittua myös ikkunaruudun keskelle tai muualle kuin alareunaan.

Tutkiessani kesällä 2007 vanhoja kirkkoja havaitsin, että ikkunoiden laseissa paksumpi kohta ei aina sijainnut alareunassa, vaan sitä esiintyi myös muualla lasipinnassa. Tämä tukee käsitystä, että kyse on ennen kaikkea valmistusmenetelmän aiheuttamasta paksuusvaihtelusta, ei lasin hitaasta valumisesta.